Kaksi viikkoa lomailtiin hyvin tiiviisti yhdessä. Välillä tuli pakottava tarve saada olla ihan yksin, edes hetki. Yksin, mutta ei kuitenkaan yksinäisenä. Mietin tuon kahden viikon aikana paljon yksin olemista ja yksinäisyyttä ja mieten ne eroavat toisistaan.
Entisessä elämässäni olin parisuhteessa, ja oikeasti todella harvoin yksin. Yksin oleminen olisi ollut enemmänkin kamalaa, kuin toivottavaa. Niin kuin olen aiemmin kertonut, olen ollut läheisriippuvainen ja vasta nyt viimeisten vuosien aikana opetellut tekemään asioita yksinkin, vaikka uudessa parisuhteessa olenkin.
Eniten opetti puolitoista vuotta eron jälkeen, jotka vietin yksin, ilman minkäänlaista parisuhdetta. Vain minä, sukulaiset ja ystävät. Ensimmäistä kertaa elämässäni en ollut tilivelvollinen tekemisistäni kenellekkään. Sain mennä ja tulla niin kuin halusin, sain tehdä asioita omalla tyylilläni. Se ei aluksi ollut kivaa.
Edellisessä parisuhteessa olin harvoin yksin, mutta sitäkin yksinäisempi usein. Se yksinäisyys oli välillä ihan käsin kosketeltavaa, vaikka toinen olisi ollut viereisessä huoneessa, joskus jopa samassa sängyssä, ihan siinä vieressä, mutta silti jossain niin kaukana, ettei voinut edes koskettaa. Se yksinäisyys peitti alleen välillä niin voimakkaasti, että oli pakko itkeä itsensä uneen. Sitä ei aina voinut, edes ymmärtää, kuinka yksinäiseksi voi itsensä tuntea, vaikka on ja elää jonkun toisen kanssa.
Nykyisessä parisuhteessa olen paljon yksin toisen reissutyön takia. Töitten jälkeen tulen kotiin ja linnoittaudun tänne neljän seinän sisälle tai ulos ja nautin yksinäisyydestä. Usein en viitsi edes televisiota avata, vaan otan kirjan käteen tai muuten vain olen ja kuuntelen hiljaisuutta. Samoin aamuisin, ennen töihin lähtöä.
Olen yksin, mutta en todellakaan tunne oloani yksinäiseksi.
Vaikeinta tässä uudessa suhteessa oli aluksi, kun toinen ei pystynyt töissä vastaamaan heti puhelimeen. Paniikki hiipi pikkuhiljaa sisuksiin, kun yrityksistä huolimatta ei saanut vastausta, kuin vasta tuntien päästä. Nykyään en enää panikoi, vaan tyynesti odotan, että soittaa takaisin, tiedän ja luotan, että siellä hän on, vaikka ei olekkaan saatavilla juuri sillä hetkellä, kun minä niin haluaisin. Päinvastoin, olen kieltänyt vastaamasta, jos on kiireinen.
Vaikeuksia oli myös tottua siihen, että toinen saattaa nukahtaa sohvalle, eikä tarkoita sillä mitään pahaa. Nukahtaa ja mönkii jossain vaiheessa viereen, ottaa kädestä kiinni, niin että tiedän olevan siinä vieressä. Ensimmäisillä kerroilla itkin itseni uneen, kunnes opin luottamaan toiseen, opin luottamaan siihen, että voin olla yksin, mutta en kuitenkaan ole yksinäinen.
Hienointa on ollut huomata, että voin istua kahvilassa aivan yksin kahvikupin kanssa, enkä sittenkään tunne oloani yksinäiseksi. Entisessä elämässäni en juuri istuskellut yksin missään. En muista kuin ehkä pari kertaa, että olisin jossain kahvilassa istunut ja silloinkin join kahvin niin nopeasti, kuin mahdollista, että pääsin tilanteesta pois. Nykyään saatan istuskella vaikka tien vieressä penkillä ja katsella ohikulkijoita ja maailman menoa kaikessa rauhassa, ilman minkäänlaista paniikkia tai häpeää siitä, että olen yksin.
Lomareissulla löysin ihanan paikan Tenojoen varrella, jonne aamulla möngin "joogaamaan" ihan yksin.
