Tekosyiden mestari

 Välillä tuntuu, että olen mestari keksimään tekosyitä, kun on kyse yksin tekemisestä. Ja se tässä varmaan onkin niin jumalattoman vaikeaa, kun sen tajuaa, siis sen, että kaikki syyt ovat tekosyitä ja silti ei saa asialle tehtyä mitään, vaan jatkaa aina vain.

Jos on sovittu meno tiettyyn kellon aikaan jossain jonkun kanssa, menen vaikka pää kainalossa. Mutta sitten on ne hetket, kun yksin tekemisestä ja menemisestä vain haaveilen ja haaveilen ja siinä samalla keksin tekosyitä, ettei vaan tarvitsisi lähteä.

Muutama vuosi sitten suunnittelin, miten lähden yksin kesäloman alussa kiertämään Suomea. Starttaan aamulla ja ensimmäinen etappi on Valamon luostarissa, missä olisin viettänyt ainakin ensimmäisen yön. Valamosta jatkaisin matkaa Kuopioon lapsuuden ystävän ja hänen vanhempiensa luokse yhdeksi yöksi. Kuopiosta suuntaisin Taivalkoskelle Kalle Päätalon maisemiin ainakin yhdeksi päiväksi ja yöksi. Taivalkoskelta Sodankylään nyt jo edesmenneen enoni ja hänen vaimonsa hoteisiin pariksi päiväksi. RoadTripin huipentuma olisi ollut Nuorgamissa Jäämeren rannassa. Se kun olisi nähty niin suuntaisin kotiin. Ajelisin kaikessa rauhassa maisemia katsellen, ilman kiireen häivää.

Ja arvatkaa lähdinkö?

No en, kun piti koululla jatkaa töitä vielä viikko sen jälkeen, kun koulu loppui. Siinähän se oli taas, se tekosyy. Kun en päässyt lähtemään alkuperäisen suunnitelman mukaan, niin en sitten millään voinut lähteä viikkoa myöhemmin, kun, kun, kun, niin, mikäpä siinä sitten mahtoi olla? Oisko sillä kerralla ollut syynä se, että avopuolison loma oli alkamassa viikon päästä omasta lähdösäni, ja maailma olisi varmaan kääntynyt raiteiltaa, jos en olisikaan silloin ollut kotona, vaan jossain ihan ittekseni ajelemassa.

Koko viime kesän haaveilin, että joku kaunis aamu lähden Torronsuolle YKSIN, ja ehkäpä kiertäisin muitakin lähiseudun kansallispuistoja. Mikäpä sen hienompaa, kuin kierrellä ihan yksin omissa ajatuksissaan luonnonhelmassa, ja vielä aamulla aikaisin, kun liikkeellä ei ole muita. EIkö vain olekkin ihana ajatus. Vaan kuinkas kävi. Koko helkatin kesän siitä haaveilin. Iltaisin mietin ja mutustelin sitä tunnetta, miltä siellä tuntuisi, ja miltä tuntuisi sen jälkeen.

No, kyllä minä sitten lopulta sinne Torrolle pääsin, yhtenä loppukesän raikkaana aamuna. Ennen lähtöa istuin toista tuntia keittiön pöydän vieressä, join kahvia ja pähkäilin. Menen, en mene, menen, en mene... Ikuinen päänsisäinen dialogi. Kirjoitin pähkäilystäni facebookin Vaellus ryhmään. En jäänyt niitä vastauksia siihen katsomaan, vaan laitoin vaellukengät jalkaan ja pakkasin reppuun evästä, starttasin auton ja hurautin Torrolle. Siellä sitten vilkaisin facea ja voi niitä tsemppiviestejä joita sinne oli tullut. 

Kiersin lenkin vain edestakaisin metsän reunaan ja sieltä takaisin taukopaikalle. Mikä ihana tunne se olikaan, kun kierroksen jälkeen istuin ja söin eväitä siinä luonnon rauhassa ihan YKSIN, lähimaillakaan ei muuta, kuin puiden humina ja lintujen laulu.

Se tunne on tuolla jossain sielun sopukoissa. Ja jäi toistaiseksi viimeiseksi reissuksi, en vieläkään ole päässyt lähtemään uudelleen, en Torrolle sen paremmin, kuin muuallekkaan lähimaastoon. En vain kertakaikkiaan saa itseäni liikkeelle. Milloin yö on tullut huonosti nukuttua, milloin kivistää päätä, joskus taas olo on tukkoinen, milloin mitäkin, aina niitä syitä löytyy.

Viime viikolla olin ensimmäisen kerran pitkästä aikaa kuntosalilla liikunnanohjaajan kanssa. Siis sovittu aika sain mentyä. 

Ai että se tunne tunnin jälkeen oli aivan mahtava. Siitä asti hekumoin, miten maanantaina sitten menen kymmeneltä aamulla sinne yksin. No, tässä sitä istun kotona ja kirjoitan tätä tekstiä, kun olin vielä kahdelta yöllä hereillä ja lopulta, kun sain nukuttua niin nukuinkin pitkään. Eli taas se hyvä syy, huonosti nukuttu yö. Johtuuko se huonosti nukuttu yö sitten siitä, että odotan ja jännitän sitä yksin tekemistä ja lähtemistä niin kovin, että en saa nukutuksi. Näin ainakin itse epäilen suuresti. 

Mutta, jos vaikka torstaina yrittäisin sinne kuntosalille aamulla mennä? Toivottavasti saan edellisen yön nukuttua hyvin ja toivotaan, ettei kesäflunssa ole iskemässä kulman takaa kimppuun ja ettei päätä vähän kivistä tai selkä särje, niin ja voi sitä vaikka vetää suonta jalasta juuri sopivasti sillä hetkellä, kun pitäisi hypätä pyörän selkään ja lähteä ja voihan sitä vaikka sataa vettä niin taivaan täydeltä, ettei oikein autollakaan viitsi lähteä.