Menoa ja meininkiä

Pitkästä aikaa koneen äärellä.

Reilu kuukausi mennyt sellaisella viuhinalla, että oksat pois.

Olen kuitenkin yksin olemista ja tekemistäkin tässä opetellut. Somerniemen musiikkiteatterissa esitettiin kesällä Täällä pohjantähden alla musiikkinäytelmä. Pitkään pohdin, että ketä pyytäisin kaveriksi ja lopulta tulin siihen tulokseen, että en ketään. Voitte uskoa, että esityspäivänä päässä pyöri jos mitäkin tekosyitä, että ei tarvitsisi lähteä. Lopulta kuitenkin sain itseni liikkeelle, maha täynnä perhosia. Perillä löysin monia tuttuja, joiden kanssa sain jutella ennen esityksen alkua ja yksin ei tarvinnut katsomossa ja väliajallakaan olla, kun ystäväpariskunnalla sattui olemaan paikat vieressäni. Esitys oli aivan huippu, kiitos. Kotiin lähtiessä oli voittaja fiilis, kun uskalsin lähteä.

Syömässäkin kävin Koskella Karassa kerran. Silloinkin paikalla oli tuttuja, joiden seuraan sain liittyä. 

Eli mitä tästä opimme? Vaikka lähden yksin, niin en kuitenkaan ole yksin. Se tieto, EHKÄ helpottaa, kun seuraavan kerran koettelen rajojani.

Olen hieman kateellisena seurannut facebookissa erilaisia vaellus- ja kansallispuistoryhmiä, tai en tietenkään niitä ryhmiä kadehdi, vaan niitä, varsinkin naisia, jotka laittavat juttuja pitkistäkin yksin tehdyistä vaellus reissuista. Se on haaveena vielä joskus, edes yhden yön mittainen vaellus teltassa tai riipparissa nukkuen ihan yksin.

Sen huomasin tässä kaiken hulinan keskellä, että on ihan pakko ottaa reissuillakin vähintään kerran päivässä hetki vain itselle. Käydä vaikka kävelemässä tai vain istumassa jossain metsän reunalla, tai rannassa, tai ihan vaikka kaupan pihalla muita odotellessa. Jos joudun olemaan kokoajan kontaktissa muihin, niin illalla olen jo niin kiukkuinen, että tiuskin aivan pienimmistäkin asioista, mutta jo vartti omissa ajatuksissa hiljaisuudessa auttaa asiaan. Ennen en ole tiedostanut, mistä tuo kiukkuisuus johtuu, mutta nyt oikeastaan tämän vuoden aikana olen oppinut, että jotenkin aivoni ylikuormittuvat liiasta hälinästä, tai vaikka ei olisi hälinääkään, vaan normaalia elämää ympärillä. Juhlissa saataan vetäytyä istumaan yksin jonnekkin hiljaiseen paikkaan ja sulkea silmät hetkeksi ja olla vain yksin itseni kanssa, niin olo helpottaa ja taas jaksaa seurustella.

Viime postauksen jälkeen olen saanut kaksi lastenlastakin lisää, kun pojan ja tyttären perheet kasvoivat pienillä pojilla. Eli ei mummolta ainakaan hälinä tule hetkeen loppumaan.

Lastenlapsiin liittyy myös rajojen ylitystä ja yksin tekemisen opettelua. Kahden vanhimman lastenlapsen kanssa olen nyt kolmena kesänä peräkkäin tehnyt päiväretken ihan kolmestaan. Ensimmäisellä kerralla mentiin junalla Turkuun ja siellä Koiramäen kierrokselle, toisella kerralla käytiin Lohjalla Tytyrin elämyskaivoksella ja nyt viime viikolla vietimme päivän PuuhaParkissa, jonne pojat toivoivat pääsevänsä jo viime vuonna. 

Nämä poikien kanssa tehtyjen reissujen määränpäät ovat heille itselle aina yllätyksiä, tietävät kyllä koska lähdetään ja minkälainen vaatetus pitää olla, mutta muuta en kerro. Viime vuonna annoin ohjeet, että shortsit ja t-paita saa olla yllä, kun lähdetään, mutta mukana täytyy olla pitkät housut, takki ja mielellään myös sormikkaat, tänä vuonna sanoin, että täytyy ostaa heille jarrusukat, niitä tarvitaan paikan päällä. On ilo seurata vierestä, miten nyt 10 ja 8 vuotiaat pikkumiehet pähkäilevät ja arvuuttelevat minne mahdetaan olla menossa.

Mutta asiaan. Nuo reissut heidän kanssaa eivät ole itselle sieltä helpoimmasta päästä. Turussa, kun kuljimme tukeuduin kaupunkikarttaan kymmeniä kertoja pienelläkin matkalla, kun halusin varmistaa, että kuljemme oikeaan suuntaan. Ohikulkijoiltakin kysyin ainakin kaksi kertaa neuvoa. Ja kaikki tuo ihan vain tämän oman epävarmuuden ja pelkojen takia. Tytyrin kaivokselle matka sujui suhteellisen helposti, johtuen siitä, että olimme avopuolison ja kahden nuorimman bonuksen kanssa siellä kerran jo käyneet, niin reitti oli suhteellisen tuttu ja tiesin mitä odottaa. PuuhaPark matkaa odotin taas jännityksellä, kun reitti oli osittain vierasta ja niin kuin olen tuolla aiemmissa postauksissa kirjoittanut, niin autolla ajaminen vieraisiin paikkoihin ilman kunnollista ennakkosuunnittelua on painajaista, ja nytkään en etukäteen tiennyt, että joudunko ajamaan jossain taajamassa tai että onko liikennevaloja ja vaikka mitä muita ennalta arvaamattomia tilanteita, niin ja se, että onko parkkipaikka kuinka täynnä saanko auton ajettua siihen kunnialla. No, voin kertoa, että kaikki sujui hyvin, turhaan jännitin ja valvoin edellisenä yönä.

Tuntuu hullulta, että minä, joka pelkään yksin liikkumista ja varsinkin autolla ajamista haaveilen tekeväni jonkun pidemmän matkan joskus ihan yksin.

Yksin vai yksinäinen

 Kaksi viikkoa lomailtiin hyvin tiiviisti yhdessä. Välillä tuli pakottava tarve saada olla ihan yksin, edes hetki. Yksin, mutta ei kuitenkaan yksinäisenä. Mietin tuon kahden viikon aikana paljon yksin olemista ja yksinäisyyttä ja mieten ne eroavat toisistaan.

Entisessä elämässäni olin parisuhteessa, ja oikeasti todella harvoin yksin. Yksin oleminen olisi ollut enemmänkin kamalaa, kuin toivottavaa. Niin kuin olen aiemmin kertonut, olen ollut läheisriippuvainen ja vasta nyt viimeisten vuosien aikana opetellut tekemään asioita yksinkin, vaikka uudessa parisuhteessa olenkin. 

 Eniten opetti puolitoista vuotta eron jälkeen, jotka vietin yksin, ilman minkäänlaista parisuhdetta. Vain minä, sukulaiset ja ystävät. Ensimmäistä kertaa elämässäni en ollut tilivelvollinen tekemisistäni kenellekkään. Sain mennä ja tulla niin kuin halusin, sain tehdä asioita omalla tyylilläni. Se ei aluksi ollut kivaa. 

Edellisessä parisuhteessa olin harvoin yksin, mutta sitäkin yksinäisempi usein. Se yksinäisyys oli välillä ihan käsin kosketeltavaa, vaikka toinen olisi ollut viereisessä huoneessa, joskus jopa samassa sängyssä, ihan siinä vieressä, mutta silti jossain niin kaukana, ettei voinut edes koskettaa. Se yksinäisyys peitti alleen välillä niin voimakkaasti, että oli pakko itkeä itsensä uneen. Sitä ei aina voinut, edes ymmärtää, kuinka yksinäiseksi voi itsensä tuntea, vaikka on ja elää jonkun toisen kanssa.

Nykyisessä parisuhteessa olen paljon yksin toisen reissutyön takia. Töitten jälkeen tulen kotiin ja linnoittaudun tänne neljän seinän sisälle tai ulos ja nautin yksinäisyydestä. Usein en viitsi edes televisiota avata, vaan otan kirjan käteen tai muuten vain olen ja kuuntelen hiljaisuutta. Samoin aamuisin, ennen töihin lähtöä. 

Olen yksin, mutta en todellakaan tunne oloani yksinäiseksi.

Vaikeinta tässä uudessa suhteessa oli aluksi, kun toinen ei pystynyt töissä vastaamaan heti puhelimeen. Paniikki hiipi pikkuhiljaa sisuksiin, kun yrityksistä huolimatta ei saanut vastausta, kuin vasta tuntien päästä. Nykyään en enää panikoi, vaan tyynesti odotan, että soittaa takaisin, tiedän ja luotan, että siellä hän on, vaikka ei olekkaan saatavilla juuri sillä hetkellä, kun minä niin haluaisin. Päinvastoin, olen kieltänyt vastaamasta, jos on kiireinen. 

Vaikeuksia oli myös tottua siihen, että toinen saattaa nukahtaa sohvalle, eikä tarkoita sillä mitään pahaa. Nukahtaa ja mönkii jossain vaiheessa viereen, ottaa kädestä kiinni, niin että tiedän olevan siinä vieressä. Ensimmäisillä kerroilla itkin itseni uneen, kunnes opin luottamaan toiseen, opin luottamaan siihen, että voin olla yksin, mutta en kuitenkaan ole yksinäinen.

Hienointa on ollut huomata, että voin istua kahvilassa aivan yksin kahvikupin kanssa, enkä sittenkään tunne oloani yksinäiseksi. Entisessä elämässäni en juuri istuskellut yksin missään. En muista kuin ehkä pari kertaa, että olisin jossain kahvilassa istunut ja silloinkin join kahvin niin nopeasti, kuin mahdollista, että pääsin tilanteesta pois. Nykyään saatan istuskella vaikka tien vieressä penkillä ja katsella ohikulkijoita ja maailman menoa kaikessa rauhassa, ilman minkäänlaista paniikkia tai häpeää siitä, että olen yksin.

Lomareissulla löysin ihanan paikan Tenojoen varrella, jonne aamulla möngin "joogaamaan" ihan yksin. 

Tein sen ja ihan yksin

Jee, mä tein sen, sain itseni poljettua kuntosalille tänään.

Niin kuin olen kirjoittanut, tuo yksin meneminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Maanantaina jo piti mennä, mutta niin kuin kerroin, tekosyitä löytyi, joten jäin kirjoittamaan teille postausta siitä, miksi en mennyt. 

Eilen päätin, että tänään menen. Nukuin yön todella hyvin, kuten muuten kaikki yöt tällä viikolla. Luulen, että se johtuu serkkuni vinkkaamista youtube rentoutusharjoituksista, joita olen illalla viimeiseksi laittanut pyörimään. Nukahtanut olen jo paljon ennen, kuin harjoitus on loppu. Havahdun aina jossain vaiheessa sen verran, että sammutan kännykän, ja yllätys yllätys nukahdan samantien uudelleen.

Aamulla heräsin yhdeksältä, siis oikeasti olin nukkunut kuin tukki 10 tuntia. Ensimmäinen ajatus herätessä ja kellon nähdessäni oli, että voi ei, en kyllä nyt tänäänkään voi kuntosalille lähteä, kun kello on jo noin paljon ja olin päättänyt kymmeneksi mennä. Siis mitä hittoa ihmisen päässä oikein liikkuu, kun siellä liikkuu tuollaisia ajatuksia. Aamukahvia vielä hörppiessä ajattelin, että no, jos sitten ensi viikolla, jaa mutta ollaankin kaksi seuraavaa viikkoa lomalla, niin en kyllä lomalla viitsi mennä. 

Jossain vaiheessa sitten ryhdistäydyin ja pomppasin pystyyn, aloin pakata tavaroita reppuun. Pikku pyyhe hien pyyhkimiseen, Skinners sukkakengät salijalkineiksi, pari pikku pottua vettä, pyörän avaimet (juu-u, pyörällä polkasin menemään tuon koko n. 2km matkan).

Vähän yli kymmenen olin Loiskeen lippuluukulla ostamassa kertalippua kuntosali Kareliiniin, mutta kappas, yht'äkkiä huomasinkin ostavani kymppikortin, ajattelin, että saan kerrankin Smartum seteleille järkevämpääkin tekemistä, kuin elokuvissa käynnit. Ja onhan siinä sekin hyvä puoli, tuosta kymppikortista, että voin mennä salille sitten vaikka aamulla viideltä, jos haluan. 

 

Yksin sain hikoilla ja puhista suurimman osan ajasta. Tein harjoituksia ohjelman mukaan, jonka liikunnanohjaaja minulle viime viikolla antoi. Olen kyllä todella tyytyväinen, että hän kävi viime viikolla katsomassa, että osaan varmasti tehdä kaikki oikein ja yhdessä katsottiin millä painoilla mikäkin harjoitus aloitetaan. Kun kerran tilaa oli, niin tein harjoitukset kiertoharjoitteluna, kolme kertaa kaikkia. Jalkaprässi, vatsa, selkä, ojentajat, reisien loitontajat ja lähentäjät. Seuraavalla kerralla sitten enemmän käsiä, kuin jalkoja.

Pitihän pukuhuoneessa hikisestä naamasta kuvakin ottaa, eikö se kuulu asiaan? Pelfiet sun muut saa kyllä tovin odottaa. Niin ja arvatkaa vaan, olin sitten väärässä pukuhuoneessa. Kun lähdin salilta pois, avasin oven, jossa luki kuntosali ja tatami, naiset. Ihmettelin kovasti, kun siellä ei näkynytkään paljasjalkakenkiäni. Sitten vasta tajusin, että olinkin tullut vähän kauempaa ja tosiaan, seuraavasta naisten pukuhuoneesta omat läpykät löytyivätkin.

Semmonen aamupäivä tänään. Fiilis on hyvä ja toivon todella, että saan tämän tsempin pidettyä päällä. Saa nähdä mitä seuraavaksi uskallan yksinäni touhuta.

Tiedoksi, että linkkaukset olen tehnyt ilman palkkioita, eli eivät ole maksettuja mainoksia. 

Tekosyiden mestari

 Välillä tuntuu, että olen mestari keksimään tekosyitä, kun on kyse yksin tekemisestä. Ja se tässä varmaan onkin niin jumalattoman vaikeaa, kun sen tajuaa, siis sen, että kaikki syyt ovat tekosyitä ja silti ei saa asialle tehtyä mitään, vaan jatkaa aina vain.

Jos on sovittu meno tiettyyn kellon aikaan jossain jonkun kanssa, menen vaikka pää kainalossa. Mutta sitten on ne hetket, kun yksin tekemisestä ja menemisestä vain haaveilen ja haaveilen ja siinä samalla keksin tekosyitä, ettei vaan tarvitsisi lähteä.

Muutama vuosi sitten suunnittelin, miten lähden yksin kesäloman alussa kiertämään Suomea. Starttaan aamulla ja ensimmäinen etappi on Valamon luostarissa, missä olisin viettänyt ainakin ensimmäisen yön. Valamosta jatkaisin matkaa Kuopioon lapsuuden ystävän ja hänen vanhempiensa luokse yhdeksi yöksi. Kuopiosta suuntaisin Taivalkoskelle Kalle Päätalon maisemiin ainakin yhdeksi päiväksi ja yöksi. Taivalkoskelta Sodankylään nyt jo edesmenneen enoni ja hänen vaimonsa hoteisiin pariksi päiväksi. RoadTripin huipentuma olisi ollut Nuorgamissa Jäämeren rannassa. Se kun olisi nähty niin suuntaisin kotiin. Ajelisin kaikessa rauhassa maisemia katsellen, ilman kiireen häivää.

Ja arvatkaa lähdinkö?

No en, kun piti koululla jatkaa töitä vielä viikko sen jälkeen, kun koulu loppui. Siinähän se oli taas, se tekosyy. Kun en päässyt lähtemään alkuperäisen suunnitelman mukaan, niin en sitten millään voinut lähteä viikkoa myöhemmin, kun, kun, kun, niin, mikäpä siinä sitten mahtoi olla? Oisko sillä kerralla ollut syynä se, että avopuolison loma oli alkamassa viikon päästä omasta lähdösäni, ja maailma olisi varmaan kääntynyt raiteiltaa, jos en olisikaan silloin ollut kotona, vaan jossain ihan ittekseni ajelemassa.

Koko viime kesän haaveilin, että joku kaunis aamu lähden Torronsuolle YKSIN, ja ehkäpä kiertäisin muitakin lähiseudun kansallispuistoja. Mikäpä sen hienompaa, kuin kierrellä ihan yksin omissa ajatuksissaan luonnonhelmassa, ja vielä aamulla aikaisin, kun liikkeellä ei ole muita. EIkö vain olekkin ihana ajatus. Vaan kuinkas kävi. Koko helkatin kesän siitä haaveilin. Iltaisin mietin ja mutustelin sitä tunnetta, miltä siellä tuntuisi, ja miltä tuntuisi sen jälkeen.

No, kyllä minä sitten lopulta sinne Torrolle pääsin, yhtenä loppukesän raikkaana aamuna. Ennen lähtöa istuin toista tuntia keittiön pöydän vieressä, join kahvia ja pähkäilin. Menen, en mene, menen, en mene... Ikuinen päänsisäinen dialogi. Kirjoitin pähkäilystäni facebookin Vaellus ryhmään. En jäänyt niitä vastauksia siihen katsomaan, vaan laitoin vaellukengät jalkaan ja pakkasin reppuun evästä, starttasin auton ja hurautin Torrolle. Siellä sitten vilkaisin facea ja voi niitä tsemppiviestejä joita sinne oli tullut. 

Kiersin lenkin vain edestakaisin metsän reunaan ja sieltä takaisin taukopaikalle. Mikä ihana tunne se olikaan, kun kierroksen jälkeen istuin ja söin eväitä siinä luonnon rauhassa ihan YKSIN, lähimaillakaan ei muuta, kuin puiden humina ja lintujen laulu.

Se tunne on tuolla jossain sielun sopukoissa. Ja jäi toistaiseksi viimeiseksi reissuksi, en vieläkään ole päässyt lähtemään uudelleen, en Torrolle sen paremmin, kuin muuallekkaan lähimaastoon. En vain kertakaikkiaan saa itseäni liikkeelle. Milloin yö on tullut huonosti nukuttua, milloin kivistää päätä, joskus taas olo on tukkoinen, milloin mitäkin, aina niitä syitä löytyy.

Viime viikolla olin ensimmäisen kerran pitkästä aikaa kuntosalilla liikunnanohjaajan kanssa. Siis sovittu aika sain mentyä. 

Ai että se tunne tunnin jälkeen oli aivan mahtava. Siitä asti hekumoin, miten maanantaina sitten menen kymmeneltä aamulla sinne yksin. No, tässä sitä istun kotona ja kirjoitan tätä tekstiä, kun olin vielä kahdelta yöllä hereillä ja lopulta, kun sain nukuttua niin nukuinkin pitkään. Eli taas se hyvä syy, huonosti nukuttu yö. Johtuuko se huonosti nukuttu yö sitten siitä, että odotan ja jännitän sitä yksin tekemistä ja lähtemistä niin kovin, että en saa nukutuksi. Näin ainakin itse epäilen suuresti. 

Mutta, jos vaikka torstaina yrittäisin sinne kuntosalille aamulla mennä? Toivottavasti saan edellisen yön nukuttua hyvin ja toivotaan, ettei kesäflunssa ole iskemässä kulman takaa kimppuun ja ettei päätä vähän kivistä tai selkä särje, niin ja voi sitä vaikka vetää suonta jalasta juuri sopivasti sillä hetkellä, kun pitäisi hypätä pyörän selkään ja lähteä ja voihan sitä vaikka sataa vettä niin taivaan täydeltä, ettei oikein autollakaan viitsi lähteä.

Taas selvisin

 Eilen oli taas sellainen päivä, että hu hu. Ei ollut me, myself and I ajattelusta mitään hyötyä, olisin niin halunnut soittaa jollekkin (lue avopuolisolle), että tule kaveriksi pitämään kädestä kiinni, en halua mennä yksin.

Jos totta puhutaan, niin koko viikko, tai no muutama viikko on jo enteillyt tätä.

Joku aika sitten kävin naapuri kaupungissa korva-/ korvalääkärillä nenä verenvuotojen takia. Tutkimuksessa huomattiin vasemmassa sieraimessa jotain, minkä takia sain lähetteen nenänalueen TT- kuvaukseen. Kutsu tulikin nopeasti ja aika oli eilen 4.6.21. Ja onneksi sekin tutkimus tehtiin tuossa pienessä kaupungissa, ettei tarvinnut lähteä Turkuun, siitä en olisi eilisessä mielentilassa varmasti selvinnyt yksin.

Niin kuin arvata saattaa, ajatukset on pyörineet ennen tuota tutkimusta luvattoman paljon ihan omissa sfääreissään ja mielikuvitus on loihtinut tälle kaikelle niin onnettoman lopun, kuin vain mahdollista on. Järki kulta yrittää välillä huudella jotain mielikuvituksen sekaan, mutta eihän se pääse voitolle, kuin hetkittäin. Kuten nyt, tiedän, että tutkimuksia tehdään ja kaikenlaista voi olla ilman sitä pahinta vaihtoehtoakin, suurin osa tutkimuksista varmaan osoittaa, että no, jotain löytyi hoidetaan pois lääkkeillä, odottelulla, pienellä operaatiolla tai vain yksinkertaisesti ei aiheuta minkään valtakunnan toimenpiteitä. 

Nyt tätä mielikuvituksen ja järjen taistelua pitää jaksaa 15.6.21 asti, silloin lääkäri soittaa ja kertoo mitä kuvauksessa löytyi, vai löytyikö yhtään mitään.

Siis piti kertoa noista paniikin piirteistä, mitä eilinen toi tullessaan pitkästä. pitkästä aikaa.

Hermona olen siis ollut jo jonkin aikaa, eikä sitä ole helpottanut yhtään se, että töissä on ollut pari poikkeuksellista viikkoa, eikä se, että tiistaina en saanutkaan luovuttaa verta tuon eilisen tutkimuksen takia. Perustelut olivat ihan järkevät, mutta hyvinkin mielikuvitusta ruokkivat, jos joudutaan tekemään joku operaatio, niin edellisestä verenluovutuksesta pitää olla kulunut kaksi kuukautta. Eikä olotilaa auttanut keskiviikkona annettu koronarokote, jota oikeasti mietin ja puntaroin pitkään. Olin jossain vaiheessa sitä mieltä, että minut viedään piikille viimeisten joukossa pakkopaitaan puettuna. Mutta kun tuo avopuoliso teki oman päätöksensä, niin ihan jo reiluuden nimessä menin mukaan.

Kaiken lisäksi mulla on ollut viikon ajan olo, että olisin sopinut eiliseksi yhden etäpalaverin. Muistin ajaksi 9.30, no ei ollut, laitoin vastapuolelle viestin, että mihin aikaan ollaan sovittu aika ja 10.30 tuli vastaus NYT! Mun aika siis naapuri kaupungissa on 12.20. 

Paniikin tunne vatsassa kasvaa ja vilkuilen kelloa ja mietin siinä palaverin ohessa, että hampaat pitää pestä, vaatteet vaihtaa, paljonko aikaa multa kuluu, mihin aikaan pitää päästä lähtemään viimeistään.Tuo on sellainen litanja, jota käyn muutenkin joka kerta päässäni läpi, kun on sovittu aika jossakin, vaikka vain naapurissa. Pakkomielteisesti aloitan suunnittelun jo monta päivää aikaisemmin. Mietin moneen kertaan mihin aikaan pitää viimeistään lähteä ja siltikin tuntuu, että en ymmärrä yhtään mitään, kun katson kelloa. Ihan yksinkertaisia, muutaman kymmenen kilometrin siirtymiä saatan google mapsista tarkistaa, kuinka kauan niihin menee aikaa. Eikä välttämättä riitä kerran tai kahden tarkastus, vaan voin määräpäivän lähestyessä tarkastaa moneen kertaan päivässä. Reitti pitää suunnitella todella tarkasti ja jos siihen tulee muutoksia hermot kiristyvät.

Viime reissu tuohon sairaalaan lähenteli katastrofia, kun valitsin ensimmäisissä liikennevaloissa väärän kaistan ja huomasin sen liian myöhään, jouduin kääntymään vasemmalle liian aikaisin. Arvatkaapa olinko ylpeä itsestäni, kun hillitsin itseni ja löysin kunnialla kiertotietä perille.

Nyt siis tiesin, mikä kaista pitää valita.

Lähtöhetki oli mielestäni vähän liian myöhään, eli oikeasti vaikka se maps mitä näyttäisi, niin lisään siihen omiani aika reilusti. Nytkin tuohon n. 40 km matkaan olin valmiiksi miettiny melkein puolentoista tunnin ajan ja pääsin lähtemään 1h 10min ennen aikaani. 

Mitä lähemmäs kaupunkia tulin sitä enemmän jouduin rauhoittelemaan hengitystäni. Vilkuilin paniikinomaisesti kello ja laskin minuutteja ja mietin, että ehdinkö varmasti perille ajoissa, löydänkö parkkipaikan, kuinka kauan parkkipaikalta kestää kävellä ilmoittautumiseen. Ajatukset pyörivät päässä kiihtyvällä tahdilla ja mietin jo, että pitääkö pysähtyä tienviereen hengittelemään, vai lähteekö taju nyt vai vasta perillä. 

Matkalla kuuntelin äänikirjaa, että saisin ajatukset jotenkin kuriin, en kyllä muista yhtään, mitä siinä kirjassa tuon matkan aikana tapahtui. Jossain vaiheessa vaihdoin radion puolelle, se vasta ajatuksia sekoittikin. Lopulta päätin jatkaa hiljaisuudessa ja antaa ajatusten pyöriä rauhassa. 

Jännitti ihan älyttömästi pitkästä aikaa myös nuo liikennevalot. Saanko auton pysähtymään, jos on tarvetta, no tietysti sain. Pääsenkö liikkeelle ilman, että auto sammuu tai lähtee liukumaan taaksepäin, no pääsin.

Löysin myös parkkipaikan suhteellisen läheltä sairaalaa ja olin perillä ilmoittautumassa 12.05 ja se mun aika oli 12.20. 

Jännitin kyllä sitä itse kuvaustakin, vaikka tiesin suurinpiirtein mitä tapahtuu, kun selkä on joskus kuvattu TT-laitteessa. Se on huomattavasti mukavampi, kuin magneettikuvauksen putki, jonne lykätään ihan kokonaan. Kuitenkin pidin silmät kiinni koko ajan, mutta silti epämukava olo otti välillä valtaa, ahdisti suunnattomasti "matto" mikä oli laitettu ympärilleni, että pysyisin varmasti paikoillani, eikä oloon auttanut niskatuki, jonka väliin pääni oli tuettu. Tunne siitä ettei voi/ saa liikkua on kamala, vaikka vain muutaman minuutin ajan. Onneksi sain itseni rauhoitettua ja hengityksen kulkemaan, vaikka koville otti.

Kun tutkimus oli ohi, palkitsin itseni kanttiinissa kahvilla ja isolla sämpylällä, samalla, kun mietin huolellisesti, että mitä reittiä ajan kaupungista pois, kuinka monet liikennevalot ja tasa-arvoiset risteykset matkalla on. Matkalla autolle soitin avopuolisolle ja kerroin, että selvisin taas kerran hengissä ja ilman suurempia ongelmia ja mikä tärkeintä ihan yksin.

Selvisin, tuntuu välillä hassulta, kun itse on niin onnensa kukkuloilla tälläisistä "saavutuksista", jotka toisilla sujuu ihan tuosta vain noin, hupsista, ilman sen kummempia miettimisiä.

Mutta minä tein sen me, myself and I!

Kaupassa käymisen ihanuus ja autuus

Mieleen hiipii kauppareissuja vuosien takaa. Miten paniikki iski jo siinä kohdassa, kun tiesi, että naapuri kaupunkiin piti ajaa ihan YKSIN, ihan ITSE. Se oli kamala tunne. Tiedossa oli, että muita tiellä liikkujia on paljon enemmän, kuin oman kylän raitilla, jossa muuten sielläkin mieluiten kuljin kävellen tai pyörällä. Hiki nousi pintaan, kun tiesi, että piti miettiä kaiken maailman kaistan vaihtoja ja LIIKENNEVALOT, niitä pelkäsin varmasti kaikista eniten. Minulle kyllä yritettiin selittää, että liikennevalot auttavat, mutta kun mielessä oli vain, että auto sammuu, tai lähtee liukumaan taaksepäin, kun pitäisi lähteä liikkeelle.

Kaupassa käyminen olikin sitten taas ihan oma lukunsa. Ei auttanut vaikka tiesi kukkarossa tai tilillä olevan miten paljon rahaa. Sitä vain laski ja laski ostosten hintoja yhteen, joskus jopa taskulaskimella, kun kännyköitä ei vielä ollut. Kassajonossa hiki valui pitkin selkää ja hiusrajaa, kukkaroon katsoin uudelleen ja uudelleen ja epätoivoisesti yritin laskea riittävätkö rahat varmasti ostoksiin. Aina rahat riittivät.

En tänä päivänäkään ymmärrä, mistä tuo paniikki johtui. 

Kävin jopa lääkärissäkin kerran puhumassa oireistani. Paniikkihäiriöksi se luokiteltiin. Sain lääkkeetkin kohtauksiin, mikä oli kyllä täysin naurettavaa, enhän voinut ikinä ottaa sellaista pilleriä, kun niissä oli kolmio ja paniikki iski jo siinä vaiheessa, kun piti lähteä autolla liikenteeseen.

Kaupassa käynnit sujuvat tänä päivänä jo suhteellisen vaivattomasti, mutta ajatus, että ajaisin autolla vieraassa kaupungissa saa edelleen hien kihomaan hiusrajaan. Turussa TYKS:iin jotenkin selviydyn, mutta jos pitäisi oikein kaupungille lähteä niin voi kauhistus. Satamasta olen kyllä kotiin ajanut muutaman kerran ja olenhan Ruissalossakin käynyt ihan itsekseni muutaman kerran. 

Navikaattorin ja nykyään Mapsin apu on itselle ollut korvaamaton. Ilman apuvälineitä en uskaltautuisi varmaan minnekkään. Tiedän, että niidenkään apu ei ole täydellinen ja on sattunut kommelluksia, kun niiden ohjeita on tullut seurattua kirjaimellisesti.

Vaikka olen onneton suunnistaja ja avuton autoillessa, niin haaveilen silti, että jonakin päivänä hyppään autoon ja ajan aina jäämerelle asti ihan yksin. Olin jo kerran lähdössäkin, mutta sitten tuli jälleen kerran pari muuttujaa matkaan ja reissu jäi tekemättä. Mutta ehkä, joku kaunis päivä vielä lähden ja nautin siitä matkasta täysin siemauksin.

 

Me, myself and I matkan alkutaipaleet

Mietin ja mietin, että missä on se matkan alku. Toki varmasti minä, niin kuin jokainen muukin tekee matkaa omaan itseensä aina. Mutta, itse päädyin vuoden 2014 loppuun, silloin alkoi todellinen matkani omaan itseeni ja siihen Marikaan, joka oikeasti olen. 

Loka-marraskuun vaihteessa 2014 päättyi yli 16 vuotta kestänyt parisuhde. Ainakin itselle tietoisesti tuo ero tuli aivan yllättäin, vaikka jälkeenpäin ajateltuna ja jälkiviisaana olin jollain tasolla varmasti aavistanut jo jonkun aikaa, että kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Purin siihen aikaan ahdistusta äidin sairastumisesta ja varmasti myös parisuhteen ongelmistakin liikuntaan. Juoksulenkit ja jumppahetket olivat joka päivä kuvioissa mukana. Keittiövaaka oli kovassa käytössä, kun joka suupalallisen punnitsin. Sykemittari kulki lenkeillä mukana. Tein penkille nousuja ja punnerruksia jopa ruuanlaiton yhteydessä. Jossain vaiheessa havahduin, että keittiön pöydällä oli kaikki oman ja myös lähi kuntien kirjastojen raakaruokaa käsittelevät kirjat. Niin että eiköhän tuosta voi jokainen päätellä, että ei kaikki tainnut olla ihan kunnossa. Meni ihan pikkaisen yli kaikki. Mutta kun ei voinut hallita kaikkea, eikä ymmärtää kaikkea, mitä ympärillä tapahtui, niin oma itse oli se, mitä pystyi kontroillamaan.

Joulukuun alussa, itse asiassa 6.12.2014 muutin naapuri kaupunkiin, synnyinseuduilleni, vuokralle pieneen rivitalo yksiöön. Oli jo sekin aikamoinen muutos elämässä, kun olin kuitenkin maalla isossa talossa asunut niin pitkään. Isoin muutos elämässä oli se, että ensimmäistä kertaa ikinä asuin nyt yksin. Lapset olivat jo aikuisia ja asuivat omillaan. Minulla ei ollut ketään, kenestä pitäisi pitää huolta. Olin vain minä, minä itse ja minä.

Voin kertoa, että ei ollut helppoa se.

Tuska, mikä oli sisälläni oli kaiken pysäyttävä. En pystynyt käymään töissäkään, kuin kääntymässä pikaisesti sairauslomien välissä, vain lähteäkseni sieltä silmät kyynelissä takaisin kotiin. Joku sanoi, että työ auttaa, kun on murheita, ei minun kohdallani. Toki, jos työ olisi ollut vaikka jotain tehdastyötä, tai jotain muuta fyysistä, niin ehkä sitten, mutta kun tehdään töitä ihmisten kanssa, varsinkin teini-ikäisten, niin silloin oma psyyke on pakko olla kunnossa, muuten homma ei toimi.

Päivät olin yksin yksiössäni ja itkin. En pystynyt keskittymään yhtään mihinkään, en edes rakkaisiin harrastuksiini lukemiseen ja kirjoittamiseen. Makasin vain sängyllä ja ryvin itsesäälissä ja -inhossa. Onneksi oli ystäviä, joille voin aina soittaa ja purkaa ajatuksiani. Ja onneksi niitä oli ja on edelleenkin niin paljon, että en joutunut ketään yksittäistä ihmistä koko ajan kuormittamaan,

Iltaisin johonkin aikaan ryhdistäydyin ja lähdin ulos. Olin kuin zombie ja vaelsin siskolle, veljelle, äidille tai hyvän ystäväni luokse kylään. Ihanat ihmiset ympärilläni, jotka pitivät minut hengissä, kun ymmärsivät aina kysyä, olenko muistanut syödä mitään. Enhän minä ollut. Kahvia ja mandariineja kului senkin edestä noina päivinä. Mutta aina kylässä sain jotain vähän tukevampaakin syötävää. Ai niin, kahviahan en tuohon aikaan juonutkaan, vaan vihreää teetä, kun kofeiini sai elimistön käymään vielä kovemmilla kierroksilla ja ahdistuksen nouseemaan uusiin sfääreihin.

Jossain vaiheessa tulimme lääkärin kanssa siihen tulokseen, että kannattaa aloittaa masennukseen tarkoitettu lääkitys. Mikä oli kohdallani hyvä juttu. Lääkityksen aloittamisesta muutamien viikkojen kuluttua olo alkoi helpottaa ja hiihtoloman 2015 jälkeen olin valmis palaamaan taas töihinkin. 

Myös tulevaisuuden suunnitelmat alkoivat selkiytyä ja jonkun aikaa pohdittuani, lasteni, ystävieni ja pankin avustuksella muutin pääsiäisenä takaisin taloon, josta olin yksiöön muuttanut. Se talo oli minulle KOTI jo ensimmäisellä kerralla, kun kävimme sitä katsomassa. Ulko-oven avatessani tunsin sen heti. Tuoksu oli sama, kuin äitini lapsuuden kodissa aikanaan. Siitä tiesin, että olin tullut perille. 

Olin jo valmiiksi pankin kanssa sopinut laina järjestelyistä ja aloitin saman tien talossa mittavan remontin. Sekin oli osa tuota minä matkaa. Sain tehdä kodistani vihdoin sen näköisen, kuin itse halusin. Toki materiaaleissa ja valinnoissa konsultoin paljon lapsiani, koska talohan jäisi aikanaan heille. Mutta muuten olin ensimmäistä kertaa ihan omillani ja sain tehdä valintoja jotka miellyttivät vain ja ainoastaan minua.

Joku kysyi alussa, että enkö pelännyt siellä yksin, keskellä peltoja, kaukana katuvaloista, vain menneisyyden haamut seuranani. Voin rehellisesti sanoa, että en pelännyt. Olin kotona ja vihdoin koin suunnattoman rauhan, pitkästä aikaa eron jälkeen. Toki varmasti olooni vaikutti myös lääkitys, joka minulla oli, mutta ilman sitä, olisin voinut itkeskellä yksin yksiössäni vaikka kuinka kauan. Eihän se lääkitys ahdistuskohtauksia kaikkia vienyt pois, niitä tuli aluksi varmaan päivittäin, sitten viikottain, mutta koko ajan harvemmin. Toipuminen kesti kauan ja osittain varmasti jatkuu vieläkin. Mutta matka ja tutustuminen minuun alkoi tuolloin.

Täydellisestä romahduksesta seurasi siis jotain hyvääkin, siitä alkoi roadtrip me, myself and I.

Tervetuloa mukaan seuraamaan matkaani💓