Pitkästä aikaa koneen äärellä.
Reilu kuukausi mennyt sellaisella viuhinalla, että oksat pois.
Olen kuitenkin yksin olemista ja tekemistäkin tässä opetellut. Somerniemen musiikkiteatterissa esitettiin kesällä Täällä pohjantähden alla musiikkinäytelmä. Pitkään pohdin, että ketä pyytäisin kaveriksi ja lopulta tulin siihen tulokseen, että en ketään. Voitte uskoa, että esityspäivänä päässä pyöri jos mitäkin tekosyitä, että ei tarvitsisi lähteä. Lopulta kuitenkin sain itseni liikkeelle, maha täynnä perhosia. Perillä löysin monia tuttuja, joiden kanssa sain jutella ennen esityksen alkua ja yksin ei tarvinnut katsomossa ja väliajallakaan olla, kun ystäväpariskunnalla sattui olemaan paikat vieressäni. Esitys oli aivan huippu, kiitos. Kotiin lähtiessä oli voittaja fiilis, kun uskalsin lähteä.
Syömässäkin kävin Koskella Karassa kerran. Silloinkin paikalla oli tuttuja, joiden seuraan sain liittyä.
Eli mitä tästä opimme? Vaikka lähden yksin, niin en kuitenkaan ole yksin. Se tieto, EHKÄ helpottaa, kun seuraavan kerran koettelen rajojani.
Olen hieman kateellisena seurannut facebookissa erilaisia vaellus- ja kansallispuistoryhmiä, tai en tietenkään niitä ryhmiä kadehdi, vaan niitä, varsinkin naisia, jotka laittavat juttuja pitkistäkin yksin tehdyistä vaellus reissuista. Se on haaveena vielä joskus, edes yhden yön mittainen vaellus teltassa tai riipparissa nukkuen ihan yksin.
Sen huomasin tässä kaiken hulinan keskellä, että on ihan pakko ottaa reissuillakin vähintään kerran päivässä hetki vain itselle. Käydä vaikka kävelemässä tai vain istumassa jossain metsän reunalla, tai rannassa, tai ihan vaikka kaupan pihalla muita odotellessa. Jos joudun olemaan kokoajan kontaktissa muihin, niin illalla olen jo niin kiukkuinen, että tiuskin aivan pienimmistäkin asioista, mutta jo vartti omissa ajatuksissa hiljaisuudessa auttaa asiaan. Ennen en ole tiedostanut, mistä tuo kiukkuisuus johtuu, mutta nyt oikeastaan tämän vuoden aikana olen oppinut, että jotenkin aivoni ylikuormittuvat liiasta hälinästä, tai vaikka ei olisi hälinääkään, vaan normaalia elämää ympärillä. Juhlissa saataan vetäytyä istumaan yksin jonnekkin hiljaiseen paikkaan ja sulkea silmät hetkeksi ja olla vain yksin itseni kanssa, niin olo helpottaa ja taas jaksaa seurustella.
Viime postauksen jälkeen olen saanut kaksi lastenlastakin lisää, kun pojan ja tyttären perheet kasvoivat pienillä pojilla. Eli ei mummolta ainakaan hälinä tule hetkeen loppumaan.
Lastenlapsiin liittyy myös rajojen ylitystä ja yksin tekemisen opettelua. Kahden vanhimman lastenlapsen kanssa olen nyt kolmena kesänä peräkkäin tehnyt päiväretken ihan kolmestaan. Ensimmäisellä kerralla mentiin junalla Turkuun ja siellä Koiramäen kierrokselle, toisella kerralla käytiin Lohjalla Tytyrin elämyskaivoksella ja nyt viime viikolla vietimme päivän PuuhaParkissa, jonne pojat toivoivat pääsevänsä jo viime vuonna.
Nämä poikien kanssa tehtyjen reissujen määränpäät ovat heille itselle aina yllätyksiä, tietävät kyllä koska lähdetään ja minkälainen vaatetus pitää olla, mutta muuta en kerro. Viime vuonna annoin ohjeet, että shortsit ja t-paita saa olla yllä, kun lähdetään, mutta mukana täytyy olla pitkät housut, takki ja mielellään myös sormikkaat, tänä vuonna sanoin, että täytyy ostaa heille jarrusukat, niitä tarvitaan paikan päällä. On ilo seurata vierestä, miten nyt 10 ja 8 vuotiaat pikkumiehet pähkäilevät ja arvuuttelevat minne mahdetaan olla menossa.
Mutta asiaan. Nuo reissut heidän kanssaa eivät ole itselle sieltä helpoimmasta päästä. Turussa, kun kuljimme tukeuduin kaupunkikarttaan kymmeniä kertoja pienelläkin matkalla, kun halusin varmistaa, että kuljemme oikeaan suuntaan. Ohikulkijoiltakin kysyin ainakin kaksi kertaa neuvoa. Ja kaikki tuo ihan vain tämän oman epävarmuuden ja pelkojen takia. Tytyrin kaivokselle matka sujui suhteellisen helposti, johtuen siitä, että olimme avopuolison ja kahden nuorimman bonuksen kanssa siellä kerran jo käyneet, niin reitti oli suhteellisen tuttu ja tiesin mitä odottaa. PuuhaPark matkaa odotin taas jännityksellä, kun reitti oli osittain vierasta ja niin kuin olen tuolla aiemmissa postauksissa kirjoittanut, niin autolla ajaminen vieraisiin paikkoihin ilman kunnollista ennakkosuunnittelua on painajaista, ja nytkään en etukäteen tiennyt, että joudunko ajamaan jossain taajamassa tai että onko liikennevaloja ja vaikka mitä muita ennalta arvaamattomia tilanteita, niin ja se, että onko parkkipaikka kuinka täynnä saanko auton ajettua siihen kunnialla. No, voin kertoa, että kaikki sujui hyvin, turhaan jännitin ja valvoin edellisenä yönä.
Tuntuu hullulta, että minä, joka pelkään yksin liikkumista ja varsinkin autolla ajamista haaveilen tekeväni jonkun pidemmän matkan joskus ihan yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti