Taas selvisin

 Eilen oli taas sellainen päivä, että hu hu. Ei ollut me, myself and I ajattelusta mitään hyötyä, olisin niin halunnut soittaa jollekkin (lue avopuolisolle), että tule kaveriksi pitämään kädestä kiinni, en halua mennä yksin.

Jos totta puhutaan, niin koko viikko, tai no muutama viikko on jo enteillyt tätä.

Joku aika sitten kävin naapuri kaupungissa korva-/ korvalääkärillä nenä verenvuotojen takia. Tutkimuksessa huomattiin vasemmassa sieraimessa jotain, minkä takia sain lähetteen nenänalueen TT- kuvaukseen. Kutsu tulikin nopeasti ja aika oli eilen 4.6.21. Ja onneksi sekin tutkimus tehtiin tuossa pienessä kaupungissa, ettei tarvinnut lähteä Turkuun, siitä en olisi eilisessä mielentilassa varmasti selvinnyt yksin.

Niin kuin arvata saattaa, ajatukset on pyörineet ennen tuota tutkimusta luvattoman paljon ihan omissa sfääreissään ja mielikuvitus on loihtinut tälle kaikelle niin onnettoman lopun, kuin vain mahdollista on. Järki kulta yrittää välillä huudella jotain mielikuvituksen sekaan, mutta eihän se pääse voitolle, kuin hetkittäin. Kuten nyt, tiedän, että tutkimuksia tehdään ja kaikenlaista voi olla ilman sitä pahinta vaihtoehtoakin, suurin osa tutkimuksista varmaan osoittaa, että no, jotain löytyi hoidetaan pois lääkkeillä, odottelulla, pienellä operaatiolla tai vain yksinkertaisesti ei aiheuta minkään valtakunnan toimenpiteitä. 

Nyt tätä mielikuvituksen ja järjen taistelua pitää jaksaa 15.6.21 asti, silloin lääkäri soittaa ja kertoo mitä kuvauksessa löytyi, vai löytyikö yhtään mitään.

Siis piti kertoa noista paniikin piirteistä, mitä eilinen toi tullessaan pitkästä. pitkästä aikaa.

Hermona olen siis ollut jo jonkin aikaa, eikä sitä ole helpottanut yhtään se, että töissä on ollut pari poikkeuksellista viikkoa, eikä se, että tiistaina en saanutkaan luovuttaa verta tuon eilisen tutkimuksen takia. Perustelut olivat ihan järkevät, mutta hyvinkin mielikuvitusta ruokkivat, jos joudutaan tekemään joku operaatio, niin edellisestä verenluovutuksesta pitää olla kulunut kaksi kuukautta. Eikä olotilaa auttanut keskiviikkona annettu koronarokote, jota oikeasti mietin ja puntaroin pitkään. Olin jossain vaiheessa sitä mieltä, että minut viedään piikille viimeisten joukossa pakkopaitaan puettuna. Mutta kun tuo avopuoliso teki oman päätöksensä, niin ihan jo reiluuden nimessä menin mukaan.

Kaiken lisäksi mulla on ollut viikon ajan olo, että olisin sopinut eiliseksi yhden etäpalaverin. Muistin ajaksi 9.30, no ei ollut, laitoin vastapuolelle viestin, että mihin aikaan ollaan sovittu aika ja 10.30 tuli vastaus NYT! Mun aika siis naapuri kaupungissa on 12.20. 

Paniikin tunne vatsassa kasvaa ja vilkuilen kelloa ja mietin siinä palaverin ohessa, että hampaat pitää pestä, vaatteet vaihtaa, paljonko aikaa multa kuluu, mihin aikaan pitää päästä lähtemään viimeistään.Tuo on sellainen litanja, jota käyn muutenkin joka kerta päässäni läpi, kun on sovittu aika jossakin, vaikka vain naapurissa. Pakkomielteisesti aloitan suunnittelun jo monta päivää aikaisemmin. Mietin moneen kertaan mihin aikaan pitää viimeistään lähteä ja siltikin tuntuu, että en ymmärrä yhtään mitään, kun katson kelloa. Ihan yksinkertaisia, muutaman kymmenen kilometrin siirtymiä saatan google mapsista tarkistaa, kuinka kauan niihin menee aikaa. Eikä välttämättä riitä kerran tai kahden tarkastus, vaan voin määräpäivän lähestyessä tarkastaa moneen kertaan päivässä. Reitti pitää suunnitella todella tarkasti ja jos siihen tulee muutoksia hermot kiristyvät.

Viime reissu tuohon sairaalaan lähenteli katastrofia, kun valitsin ensimmäisissä liikennevaloissa väärän kaistan ja huomasin sen liian myöhään, jouduin kääntymään vasemmalle liian aikaisin. Arvatkaapa olinko ylpeä itsestäni, kun hillitsin itseni ja löysin kunnialla kiertotietä perille.

Nyt siis tiesin, mikä kaista pitää valita.

Lähtöhetki oli mielestäni vähän liian myöhään, eli oikeasti vaikka se maps mitä näyttäisi, niin lisään siihen omiani aika reilusti. Nytkin tuohon n. 40 km matkaan olin valmiiksi miettiny melkein puolentoista tunnin ajan ja pääsin lähtemään 1h 10min ennen aikaani. 

Mitä lähemmäs kaupunkia tulin sitä enemmän jouduin rauhoittelemaan hengitystäni. Vilkuilin paniikinomaisesti kello ja laskin minuutteja ja mietin, että ehdinkö varmasti perille ajoissa, löydänkö parkkipaikan, kuinka kauan parkkipaikalta kestää kävellä ilmoittautumiseen. Ajatukset pyörivät päässä kiihtyvällä tahdilla ja mietin jo, että pitääkö pysähtyä tienviereen hengittelemään, vai lähteekö taju nyt vai vasta perillä. 

Matkalla kuuntelin äänikirjaa, että saisin ajatukset jotenkin kuriin, en kyllä muista yhtään, mitä siinä kirjassa tuon matkan aikana tapahtui. Jossain vaiheessa vaihdoin radion puolelle, se vasta ajatuksia sekoittikin. Lopulta päätin jatkaa hiljaisuudessa ja antaa ajatusten pyöriä rauhassa. 

Jännitti ihan älyttömästi pitkästä aikaa myös nuo liikennevalot. Saanko auton pysähtymään, jos on tarvetta, no tietysti sain. Pääsenkö liikkeelle ilman, että auto sammuu tai lähtee liukumaan taaksepäin, no pääsin.

Löysin myös parkkipaikan suhteellisen läheltä sairaalaa ja olin perillä ilmoittautumassa 12.05 ja se mun aika oli 12.20. 

Jännitin kyllä sitä itse kuvaustakin, vaikka tiesin suurinpiirtein mitä tapahtuu, kun selkä on joskus kuvattu TT-laitteessa. Se on huomattavasti mukavampi, kuin magneettikuvauksen putki, jonne lykätään ihan kokonaan. Kuitenkin pidin silmät kiinni koko ajan, mutta silti epämukava olo otti välillä valtaa, ahdisti suunnattomasti "matto" mikä oli laitettu ympärilleni, että pysyisin varmasti paikoillani, eikä oloon auttanut niskatuki, jonka väliin pääni oli tuettu. Tunne siitä ettei voi/ saa liikkua on kamala, vaikka vain muutaman minuutin ajan. Onneksi sain itseni rauhoitettua ja hengityksen kulkemaan, vaikka koville otti.

Kun tutkimus oli ohi, palkitsin itseni kanttiinissa kahvilla ja isolla sämpylällä, samalla, kun mietin huolellisesti, että mitä reittiä ajan kaupungista pois, kuinka monet liikennevalot ja tasa-arvoiset risteykset matkalla on. Matkalla autolle soitin avopuolisolle ja kerroin, että selvisin taas kerran hengissä ja ilman suurempia ongelmia ja mikä tärkeintä ihan yksin.

Selvisin, tuntuu välillä hassulta, kun itse on niin onnensa kukkuloilla tälläisistä "saavutuksista", jotka toisilla sujuu ihan tuosta vain noin, hupsista, ilman sen kummempia miettimisiä.

Mutta minä tein sen me, myself and I!