Mieleen hiipii kauppareissuja vuosien takaa. Miten paniikki iski jo siinä kohdassa, kun tiesi, että naapuri kaupunkiin piti ajaa ihan YKSIN, ihan ITSE. Se oli kamala tunne. Tiedossa oli, että muita tiellä liikkujia on paljon enemmän, kuin oman kylän raitilla, jossa muuten sielläkin mieluiten kuljin kävellen tai pyörällä. Hiki nousi pintaan, kun tiesi, että piti miettiä kaiken maailman kaistan vaihtoja ja LIIKENNEVALOT, niitä pelkäsin varmasti kaikista eniten. Minulle kyllä yritettiin selittää, että liikennevalot auttavat, mutta kun mielessä oli vain, että auto sammuu, tai lähtee liukumaan taaksepäin, kun pitäisi lähteä liikkeelle.
Kaupassa käyminen olikin sitten taas ihan oma lukunsa. Ei auttanut vaikka tiesi kukkarossa tai tilillä olevan miten paljon rahaa. Sitä vain laski ja laski ostosten hintoja yhteen, joskus jopa taskulaskimella, kun kännyköitä ei vielä ollut. Kassajonossa hiki valui pitkin selkää ja hiusrajaa, kukkaroon katsoin uudelleen ja uudelleen ja epätoivoisesti yritin laskea riittävätkö rahat varmasti ostoksiin. Aina rahat riittivät.
En tänä päivänäkään ymmärrä, mistä tuo paniikki johtui.
Kävin jopa lääkärissäkin kerran puhumassa oireistani. Paniikkihäiriöksi se luokiteltiin. Sain lääkkeetkin kohtauksiin, mikä oli kyllä täysin naurettavaa, enhän voinut ikinä ottaa sellaista pilleriä, kun niissä oli kolmio ja paniikki iski jo siinä vaiheessa, kun piti lähteä autolla liikenteeseen.
Kaupassa käynnit sujuvat tänä päivänä jo suhteellisen vaivattomasti, mutta ajatus, että ajaisin autolla vieraassa kaupungissa saa edelleen hien kihomaan hiusrajaan. Turussa TYKS:iin jotenkin selviydyn, mutta jos pitäisi oikein kaupungille lähteä niin voi kauhistus. Satamasta olen kyllä kotiin ajanut muutaman kerran ja olenhan Ruissalossakin käynyt ihan itsekseni muutaman kerran.
Navikaattorin ja nykyään Mapsin apu on itselle ollut korvaamaton. Ilman apuvälineitä en uskaltautuisi varmaan minnekkään. Tiedän, että niidenkään apu ei ole täydellinen ja on sattunut kommelluksia, kun niiden ohjeita on tullut seurattua kirjaimellisesti.
Vaikka olen onneton suunnistaja ja avuton autoillessa, niin haaveilen silti, että jonakin päivänä hyppään autoon ja ajan aina jäämerelle asti ihan yksin. Olin jo kerran lähdössäkin, mutta sitten tuli jälleen kerran pari muuttujaa matkaan ja reissu jäi tekemättä. Mutta ehkä, joku kaunis päivä vielä lähden ja nautin siitä matkasta täysin siemauksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti