Loka-marraskuun vaihteessa 2014 päättyi yli 16 vuotta kestänyt parisuhde. Ainakin itselle tietoisesti tuo ero tuli aivan yllättäin, vaikka jälkeenpäin ajateltuna ja jälkiviisaana olin jollain tasolla varmasti aavistanut jo jonkun aikaa, että kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Purin siihen aikaan ahdistusta äidin sairastumisesta ja varmasti myös parisuhteen ongelmistakin liikuntaan. Juoksulenkit ja jumppahetket olivat joka päivä kuvioissa mukana. Keittiövaaka oli kovassa käytössä, kun joka suupalallisen punnitsin. Sykemittari kulki lenkeillä mukana. Tein penkille nousuja ja punnerruksia jopa ruuanlaiton yhteydessä. Jossain vaiheessa havahduin, että keittiön pöydällä oli kaikki oman ja myös lähi kuntien kirjastojen raakaruokaa käsittelevät kirjat. Niin että eiköhän tuosta voi jokainen päätellä, että ei kaikki tainnut olla ihan kunnossa. Meni ihan pikkaisen yli kaikki. Mutta kun ei voinut hallita kaikkea, eikä ymmärtää kaikkea, mitä ympärillä tapahtui, niin oma itse oli se, mitä pystyi kontroillamaan.
Joulukuun alussa, itse asiassa 6.12.2014 muutin naapuri kaupunkiin, synnyinseuduilleni, vuokralle pieneen rivitalo yksiöön. Oli jo sekin aikamoinen muutos elämässä, kun olin kuitenkin maalla isossa talossa asunut niin pitkään. Isoin muutos elämässä oli se, että ensimmäistä kertaa ikinä asuin nyt yksin. Lapset olivat jo aikuisia ja asuivat omillaan. Minulla ei ollut ketään, kenestä pitäisi pitää huolta. Olin vain minä, minä itse ja minä.
Voin kertoa, että ei ollut helppoa se.
Tuska, mikä oli sisälläni oli kaiken pysäyttävä. En pystynyt käymään töissäkään, kuin kääntymässä pikaisesti sairauslomien välissä, vain lähteäkseni sieltä silmät kyynelissä takaisin kotiin. Joku sanoi, että työ auttaa, kun on murheita, ei minun kohdallani. Toki, jos työ olisi ollut vaikka jotain tehdastyötä, tai jotain muuta fyysistä, niin ehkä sitten, mutta kun tehdään töitä ihmisten kanssa, varsinkin teini-ikäisten, niin silloin oma psyyke on pakko olla kunnossa, muuten homma ei toimi.
Päivät olin yksin yksiössäni ja itkin. En pystynyt keskittymään yhtään mihinkään, en edes rakkaisiin harrastuksiini lukemiseen ja kirjoittamiseen. Makasin vain sängyllä ja ryvin itsesäälissä ja -inhossa. Onneksi oli ystäviä, joille voin aina soittaa ja purkaa ajatuksiani. Ja onneksi niitä oli ja on edelleenkin niin paljon, että en joutunut ketään yksittäistä ihmistä koko ajan kuormittamaan,
Iltaisin johonkin aikaan ryhdistäydyin ja lähdin ulos. Olin kuin zombie ja vaelsin siskolle, veljelle, äidille tai hyvän ystäväni luokse kylään. Ihanat ihmiset ympärilläni, jotka pitivät minut hengissä, kun ymmärsivät aina kysyä, olenko muistanut syödä mitään. Enhän minä ollut. Kahvia ja mandariineja kului senkin edestä noina päivinä. Mutta aina kylässä sain jotain vähän tukevampaakin syötävää. Ai niin, kahviahan en tuohon aikaan juonutkaan, vaan vihreää teetä, kun kofeiini sai elimistön käymään vielä kovemmilla kierroksilla ja ahdistuksen nouseemaan uusiin sfääreihin.
Jossain vaiheessa tulimme lääkärin kanssa siihen tulokseen, että kannattaa aloittaa masennukseen tarkoitettu lääkitys. Mikä oli kohdallani hyvä juttu. Lääkityksen aloittamisesta muutamien viikkojen kuluttua olo alkoi helpottaa ja hiihtoloman 2015 jälkeen olin valmis palaamaan taas töihinkin.
Myös tulevaisuuden suunnitelmat alkoivat selkiytyä ja jonkun aikaa pohdittuani, lasteni, ystävieni ja pankin avustuksella muutin pääsiäisenä takaisin taloon, josta olin yksiöön muuttanut. Se talo oli minulle KOTI jo ensimmäisellä kerralla, kun kävimme sitä katsomassa. Ulko-oven avatessani tunsin sen heti. Tuoksu oli sama, kuin äitini lapsuuden kodissa aikanaan. Siitä tiesin, että olin tullut perille.
Olin jo valmiiksi pankin kanssa sopinut laina järjestelyistä ja aloitin saman tien talossa mittavan remontin. Sekin oli osa tuota minä matkaa. Sain tehdä kodistani vihdoin sen näköisen, kuin itse halusin. Toki materiaaleissa ja valinnoissa konsultoin paljon lapsiani, koska talohan jäisi aikanaan heille. Mutta muuten olin ensimmäistä kertaa ihan omillani ja sain tehdä valintoja jotka miellyttivät vain ja ainoastaan minua.
Joku kysyi alussa, että enkö pelännyt siellä yksin, keskellä peltoja, kaukana katuvaloista, vain menneisyyden haamut seuranani. Voin rehellisesti sanoa, että en pelännyt. Olin kotona ja vihdoin koin suunnattoman rauhan, pitkästä aikaa eron jälkeen. Toki varmasti olooni vaikutti myös lääkitys, joka minulla oli, mutta ilman sitä, olisin voinut itkeskellä yksin yksiössäni vaikka kuinka kauan. Eihän se lääkitys ahdistuskohtauksia kaikkia vienyt pois, niitä tuli aluksi varmaan päivittäin, sitten viikottain, mutta koko ajan harvemmin. Toipuminen kesti kauan ja osittain varmasti jatkuu vieläkin. Mutta matka ja tutustuminen minuun alkoi tuolloin.
Täydellisestä romahduksesta seurasi siis jotain hyvääkin, siitä alkoi roadtrip me, myself and I.
Tervetuloa mukaan seuraamaan matkaani💓
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti