Tein sen ja ihan yksin

Jee, mä tein sen, sain itseni poljettua kuntosalille tänään.

Niin kuin olen kirjoittanut, tuo yksin meneminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Maanantaina jo piti mennä, mutta niin kuin kerroin, tekosyitä löytyi, joten jäin kirjoittamaan teille postausta siitä, miksi en mennyt. 

Eilen päätin, että tänään menen. Nukuin yön todella hyvin, kuten muuten kaikki yöt tällä viikolla. Luulen, että se johtuu serkkuni vinkkaamista youtube rentoutusharjoituksista, joita olen illalla viimeiseksi laittanut pyörimään. Nukahtanut olen jo paljon ennen, kuin harjoitus on loppu. Havahdun aina jossain vaiheessa sen verran, että sammutan kännykän, ja yllätys yllätys nukahdan samantien uudelleen.

Aamulla heräsin yhdeksältä, siis oikeasti olin nukkunut kuin tukki 10 tuntia. Ensimmäinen ajatus herätessä ja kellon nähdessäni oli, että voi ei, en kyllä nyt tänäänkään voi kuntosalille lähteä, kun kello on jo noin paljon ja olin päättänyt kymmeneksi mennä. Siis mitä hittoa ihmisen päässä oikein liikkuu, kun siellä liikkuu tuollaisia ajatuksia. Aamukahvia vielä hörppiessä ajattelin, että no, jos sitten ensi viikolla, jaa mutta ollaankin kaksi seuraavaa viikkoa lomalla, niin en kyllä lomalla viitsi mennä. 

Jossain vaiheessa sitten ryhdistäydyin ja pomppasin pystyyn, aloin pakata tavaroita reppuun. Pikku pyyhe hien pyyhkimiseen, Skinners sukkakengät salijalkineiksi, pari pikku pottua vettä, pyörän avaimet (juu-u, pyörällä polkasin menemään tuon koko n. 2km matkan).

Vähän yli kymmenen olin Loiskeen lippuluukulla ostamassa kertalippua kuntosali Kareliiniin, mutta kappas, yht'äkkiä huomasinkin ostavani kymppikortin, ajattelin, että saan kerrankin Smartum seteleille järkevämpääkin tekemistä, kuin elokuvissa käynnit. Ja onhan siinä sekin hyvä puoli, tuosta kymppikortista, että voin mennä salille sitten vaikka aamulla viideltä, jos haluan. 

 

Yksin sain hikoilla ja puhista suurimman osan ajasta. Tein harjoituksia ohjelman mukaan, jonka liikunnanohjaaja minulle viime viikolla antoi. Olen kyllä todella tyytyväinen, että hän kävi viime viikolla katsomassa, että osaan varmasti tehdä kaikki oikein ja yhdessä katsottiin millä painoilla mikäkin harjoitus aloitetaan. Kun kerran tilaa oli, niin tein harjoitukset kiertoharjoitteluna, kolme kertaa kaikkia. Jalkaprässi, vatsa, selkä, ojentajat, reisien loitontajat ja lähentäjät. Seuraavalla kerralla sitten enemmän käsiä, kuin jalkoja.

Pitihän pukuhuoneessa hikisestä naamasta kuvakin ottaa, eikö se kuulu asiaan? Pelfiet sun muut saa kyllä tovin odottaa. Niin ja arvatkaa vaan, olin sitten väärässä pukuhuoneessa. Kun lähdin salilta pois, avasin oven, jossa luki kuntosali ja tatami, naiset. Ihmettelin kovasti, kun siellä ei näkynytkään paljasjalkakenkiäni. Sitten vasta tajusin, että olinkin tullut vähän kauempaa ja tosiaan, seuraavasta naisten pukuhuoneesta omat läpykät löytyivätkin.

Semmonen aamupäivä tänään. Fiilis on hyvä ja toivon todella, että saan tämän tsempin pidettyä päällä. Saa nähdä mitä seuraavaksi uskallan yksinäni touhuta.

Tiedoksi, että linkkaukset olen tehnyt ilman palkkioita, eli eivät ole maksettuja mainoksia. 

Tekosyiden mestari

 Välillä tuntuu, että olen mestari keksimään tekosyitä, kun on kyse yksin tekemisestä. Ja se tässä varmaan onkin niin jumalattoman vaikeaa, kun sen tajuaa, siis sen, että kaikki syyt ovat tekosyitä ja silti ei saa asialle tehtyä mitään, vaan jatkaa aina vain.

Jos on sovittu meno tiettyyn kellon aikaan jossain jonkun kanssa, menen vaikka pää kainalossa. Mutta sitten on ne hetket, kun yksin tekemisestä ja menemisestä vain haaveilen ja haaveilen ja siinä samalla keksin tekosyitä, ettei vaan tarvitsisi lähteä.

Muutama vuosi sitten suunnittelin, miten lähden yksin kesäloman alussa kiertämään Suomea. Starttaan aamulla ja ensimmäinen etappi on Valamon luostarissa, missä olisin viettänyt ainakin ensimmäisen yön. Valamosta jatkaisin matkaa Kuopioon lapsuuden ystävän ja hänen vanhempiensa luokse yhdeksi yöksi. Kuopiosta suuntaisin Taivalkoskelle Kalle Päätalon maisemiin ainakin yhdeksi päiväksi ja yöksi. Taivalkoskelta Sodankylään nyt jo edesmenneen enoni ja hänen vaimonsa hoteisiin pariksi päiväksi. RoadTripin huipentuma olisi ollut Nuorgamissa Jäämeren rannassa. Se kun olisi nähty niin suuntaisin kotiin. Ajelisin kaikessa rauhassa maisemia katsellen, ilman kiireen häivää.

Ja arvatkaa lähdinkö?

No en, kun piti koululla jatkaa töitä vielä viikko sen jälkeen, kun koulu loppui. Siinähän se oli taas, se tekosyy. Kun en päässyt lähtemään alkuperäisen suunnitelman mukaan, niin en sitten millään voinut lähteä viikkoa myöhemmin, kun, kun, kun, niin, mikäpä siinä sitten mahtoi olla? Oisko sillä kerralla ollut syynä se, että avopuolison loma oli alkamassa viikon päästä omasta lähdösäni, ja maailma olisi varmaan kääntynyt raiteiltaa, jos en olisikaan silloin ollut kotona, vaan jossain ihan ittekseni ajelemassa.

Koko viime kesän haaveilin, että joku kaunis aamu lähden Torronsuolle YKSIN, ja ehkäpä kiertäisin muitakin lähiseudun kansallispuistoja. Mikäpä sen hienompaa, kuin kierrellä ihan yksin omissa ajatuksissaan luonnonhelmassa, ja vielä aamulla aikaisin, kun liikkeellä ei ole muita. EIkö vain olekkin ihana ajatus. Vaan kuinkas kävi. Koko helkatin kesän siitä haaveilin. Iltaisin mietin ja mutustelin sitä tunnetta, miltä siellä tuntuisi, ja miltä tuntuisi sen jälkeen.

No, kyllä minä sitten lopulta sinne Torrolle pääsin, yhtenä loppukesän raikkaana aamuna. Ennen lähtöa istuin toista tuntia keittiön pöydän vieressä, join kahvia ja pähkäilin. Menen, en mene, menen, en mene... Ikuinen päänsisäinen dialogi. Kirjoitin pähkäilystäni facebookin Vaellus ryhmään. En jäänyt niitä vastauksia siihen katsomaan, vaan laitoin vaellukengät jalkaan ja pakkasin reppuun evästä, starttasin auton ja hurautin Torrolle. Siellä sitten vilkaisin facea ja voi niitä tsemppiviestejä joita sinne oli tullut. 

Kiersin lenkin vain edestakaisin metsän reunaan ja sieltä takaisin taukopaikalle. Mikä ihana tunne se olikaan, kun kierroksen jälkeen istuin ja söin eväitä siinä luonnon rauhassa ihan YKSIN, lähimaillakaan ei muuta, kuin puiden humina ja lintujen laulu.

Se tunne on tuolla jossain sielun sopukoissa. Ja jäi toistaiseksi viimeiseksi reissuksi, en vieläkään ole päässyt lähtemään uudelleen, en Torrolle sen paremmin, kuin muuallekkaan lähimaastoon. En vain kertakaikkiaan saa itseäni liikkeelle. Milloin yö on tullut huonosti nukuttua, milloin kivistää päätä, joskus taas olo on tukkoinen, milloin mitäkin, aina niitä syitä löytyy.

Viime viikolla olin ensimmäisen kerran pitkästä aikaa kuntosalilla liikunnanohjaajan kanssa. Siis sovittu aika sain mentyä. 

Ai että se tunne tunnin jälkeen oli aivan mahtava. Siitä asti hekumoin, miten maanantaina sitten menen kymmeneltä aamulla sinne yksin. No, tässä sitä istun kotona ja kirjoitan tätä tekstiä, kun olin vielä kahdelta yöllä hereillä ja lopulta, kun sain nukuttua niin nukuinkin pitkään. Eli taas se hyvä syy, huonosti nukuttu yö. Johtuuko se huonosti nukuttu yö sitten siitä, että odotan ja jännitän sitä yksin tekemistä ja lähtemistä niin kovin, että en saa nukutuksi. Näin ainakin itse epäilen suuresti. 

Mutta, jos vaikka torstaina yrittäisin sinne kuntosalille aamulla mennä? Toivottavasti saan edellisen yön nukuttua hyvin ja toivotaan, ettei kesäflunssa ole iskemässä kulman takaa kimppuun ja ettei päätä vähän kivistä tai selkä särje, niin ja voi sitä vaikka vetää suonta jalasta juuri sopivasti sillä hetkellä, kun pitäisi hypätä pyörän selkään ja lähteä ja voihan sitä vaikka sataa vettä niin taivaan täydeltä, ettei oikein autollakaan viitsi lähteä.

Taas selvisin

 Eilen oli taas sellainen päivä, että hu hu. Ei ollut me, myself and I ajattelusta mitään hyötyä, olisin niin halunnut soittaa jollekkin (lue avopuolisolle), että tule kaveriksi pitämään kädestä kiinni, en halua mennä yksin.

Jos totta puhutaan, niin koko viikko, tai no muutama viikko on jo enteillyt tätä.

Joku aika sitten kävin naapuri kaupungissa korva-/ korvalääkärillä nenä verenvuotojen takia. Tutkimuksessa huomattiin vasemmassa sieraimessa jotain, minkä takia sain lähetteen nenänalueen TT- kuvaukseen. Kutsu tulikin nopeasti ja aika oli eilen 4.6.21. Ja onneksi sekin tutkimus tehtiin tuossa pienessä kaupungissa, ettei tarvinnut lähteä Turkuun, siitä en olisi eilisessä mielentilassa varmasti selvinnyt yksin.

Niin kuin arvata saattaa, ajatukset on pyörineet ennen tuota tutkimusta luvattoman paljon ihan omissa sfääreissään ja mielikuvitus on loihtinut tälle kaikelle niin onnettoman lopun, kuin vain mahdollista on. Järki kulta yrittää välillä huudella jotain mielikuvituksen sekaan, mutta eihän se pääse voitolle, kuin hetkittäin. Kuten nyt, tiedän, että tutkimuksia tehdään ja kaikenlaista voi olla ilman sitä pahinta vaihtoehtoakin, suurin osa tutkimuksista varmaan osoittaa, että no, jotain löytyi hoidetaan pois lääkkeillä, odottelulla, pienellä operaatiolla tai vain yksinkertaisesti ei aiheuta minkään valtakunnan toimenpiteitä. 

Nyt tätä mielikuvituksen ja järjen taistelua pitää jaksaa 15.6.21 asti, silloin lääkäri soittaa ja kertoo mitä kuvauksessa löytyi, vai löytyikö yhtään mitään.

Siis piti kertoa noista paniikin piirteistä, mitä eilinen toi tullessaan pitkästä. pitkästä aikaa.

Hermona olen siis ollut jo jonkin aikaa, eikä sitä ole helpottanut yhtään se, että töissä on ollut pari poikkeuksellista viikkoa, eikä se, että tiistaina en saanutkaan luovuttaa verta tuon eilisen tutkimuksen takia. Perustelut olivat ihan järkevät, mutta hyvinkin mielikuvitusta ruokkivat, jos joudutaan tekemään joku operaatio, niin edellisestä verenluovutuksesta pitää olla kulunut kaksi kuukautta. Eikä olotilaa auttanut keskiviikkona annettu koronarokote, jota oikeasti mietin ja puntaroin pitkään. Olin jossain vaiheessa sitä mieltä, että minut viedään piikille viimeisten joukossa pakkopaitaan puettuna. Mutta kun tuo avopuoliso teki oman päätöksensä, niin ihan jo reiluuden nimessä menin mukaan.

Kaiken lisäksi mulla on ollut viikon ajan olo, että olisin sopinut eiliseksi yhden etäpalaverin. Muistin ajaksi 9.30, no ei ollut, laitoin vastapuolelle viestin, että mihin aikaan ollaan sovittu aika ja 10.30 tuli vastaus NYT! Mun aika siis naapuri kaupungissa on 12.20. 

Paniikin tunne vatsassa kasvaa ja vilkuilen kelloa ja mietin siinä palaverin ohessa, että hampaat pitää pestä, vaatteet vaihtaa, paljonko aikaa multa kuluu, mihin aikaan pitää päästä lähtemään viimeistään.Tuo on sellainen litanja, jota käyn muutenkin joka kerta päässäni läpi, kun on sovittu aika jossakin, vaikka vain naapurissa. Pakkomielteisesti aloitan suunnittelun jo monta päivää aikaisemmin. Mietin moneen kertaan mihin aikaan pitää viimeistään lähteä ja siltikin tuntuu, että en ymmärrä yhtään mitään, kun katson kelloa. Ihan yksinkertaisia, muutaman kymmenen kilometrin siirtymiä saatan google mapsista tarkistaa, kuinka kauan niihin menee aikaa. Eikä välttämättä riitä kerran tai kahden tarkastus, vaan voin määräpäivän lähestyessä tarkastaa moneen kertaan päivässä. Reitti pitää suunnitella todella tarkasti ja jos siihen tulee muutoksia hermot kiristyvät.

Viime reissu tuohon sairaalaan lähenteli katastrofia, kun valitsin ensimmäisissä liikennevaloissa väärän kaistan ja huomasin sen liian myöhään, jouduin kääntymään vasemmalle liian aikaisin. Arvatkaapa olinko ylpeä itsestäni, kun hillitsin itseni ja löysin kunnialla kiertotietä perille.

Nyt siis tiesin, mikä kaista pitää valita.

Lähtöhetki oli mielestäni vähän liian myöhään, eli oikeasti vaikka se maps mitä näyttäisi, niin lisään siihen omiani aika reilusti. Nytkin tuohon n. 40 km matkaan olin valmiiksi miettiny melkein puolentoista tunnin ajan ja pääsin lähtemään 1h 10min ennen aikaani. 

Mitä lähemmäs kaupunkia tulin sitä enemmän jouduin rauhoittelemaan hengitystäni. Vilkuilin paniikinomaisesti kello ja laskin minuutteja ja mietin, että ehdinkö varmasti perille ajoissa, löydänkö parkkipaikan, kuinka kauan parkkipaikalta kestää kävellä ilmoittautumiseen. Ajatukset pyörivät päässä kiihtyvällä tahdilla ja mietin jo, että pitääkö pysähtyä tienviereen hengittelemään, vai lähteekö taju nyt vai vasta perillä. 

Matkalla kuuntelin äänikirjaa, että saisin ajatukset jotenkin kuriin, en kyllä muista yhtään, mitä siinä kirjassa tuon matkan aikana tapahtui. Jossain vaiheessa vaihdoin radion puolelle, se vasta ajatuksia sekoittikin. Lopulta päätin jatkaa hiljaisuudessa ja antaa ajatusten pyöriä rauhassa. 

Jännitti ihan älyttömästi pitkästä aikaa myös nuo liikennevalot. Saanko auton pysähtymään, jos on tarvetta, no tietysti sain. Pääsenkö liikkeelle ilman, että auto sammuu tai lähtee liukumaan taaksepäin, no pääsin.

Löysin myös parkkipaikan suhteellisen läheltä sairaalaa ja olin perillä ilmoittautumassa 12.05 ja se mun aika oli 12.20. 

Jännitin kyllä sitä itse kuvaustakin, vaikka tiesin suurinpiirtein mitä tapahtuu, kun selkä on joskus kuvattu TT-laitteessa. Se on huomattavasti mukavampi, kuin magneettikuvauksen putki, jonne lykätään ihan kokonaan. Kuitenkin pidin silmät kiinni koko ajan, mutta silti epämukava olo otti välillä valtaa, ahdisti suunnattomasti "matto" mikä oli laitettu ympärilleni, että pysyisin varmasti paikoillani, eikä oloon auttanut niskatuki, jonka väliin pääni oli tuettu. Tunne siitä ettei voi/ saa liikkua on kamala, vaikka vain muutaman minuutin ajan. Onneksi sain itseni rauhoitettua ja hengityksen kulkemaan, vaikka koville otti.

Kun tutkimus oli ohi, palkitsin itseni kanttiinissa kahvilla ja isolla sämpylällä, samalla, kun mietin huolellisesti, että mitä reittiä ajan kaupungista pois, kuinka monet liikennevalot ja tasa-arvoiset risteykset matkalla on. Matkalla autolle soitin avopuolisolle ja kerroin, että selvisin taas kerran hengissä ja ilman suurempia ongelmia ja mikä tärkeintä ihan yksin.

Selvisin, tuntuu välillä hassulta, kun itse on niin onnensa kukkuloilla tälläisistä "saavutuksista", jotka toisilla sujuu ihan tuosta vain noin, hupsista, ilman sen kummempia miettimisiä.

Mutta minä tein sen me, myself and I!