Kaupassa käymisen ihanuus ja autuus

Mieleen hiipii kauppareissuja vuosien takaa. Miten paniikki iski jo siinä kohdassa, kun tiesi, että naapuri kaupunkiin piti ajaa ihan YKSIN, ihan ITSE. Se oli kamala tunne. Tiedossa oli, että muita tiellä liikkujia on paljon enemmän, kuin oman kylän raitilla, jossa muuten sielläkin mieluiten kuljin kävellen tai pyörällä. Hiki nousi pintaan, kun tiesi, että piti miettiä kaiken maailman kaistan vaihtoja ja LIIKENNEVALOT, niitä pelkäsin varmasti kaikista eniten. Minulle kyllä yritettiin selittää, että liikennevalot auttavat, mutta kun mielessä oli vain, että auto sammuu, tai lähtee liukumaan taaksepäin, kun pitäisi lähteä liikkeelle.

Kaupassa käyminen olikin sitten taas ihan oma lukunsa. Ei auttanut vaikka tiesi kukkarossa tai tilillä olevan miten paljon rahaa. Sitä vain laski ja laski ostosten hintoja yhteen, joskus jopa taskulaskimella, kun kännyköitä ei vielä ollut. Kassajonossa hiki valui pitkin selkää ja hiusrajaa, kukkaroon katsoin uudelleen ja uudelleen ja epätoivoisesti yritin laskea riittävätkö rahat varmasti ostoksiin. Aina rahat riittivät.

En tänä päivänäkään ymmärrä, mistä tuo paniikki johtui. 

Kävin jopa lääkärissäkin kerran puhumassa oireistani. Paniikkihäiriöksi se luokiteltiin. Sain lääkkeetkin kohtauksiin, mikä oli kyllä täysin naurettavaa, enhän voinut ikinä ottaa sellaista pilleriä, kun niissä oli kolmio ja paniikki iski jo siinä vaiheessa, kun piti lähteä autolla liikenteeseen.

Kaupassa käynnit sujuvat tänä päivänä jo suhteellisen vaivattomasti, mutta ajatus, että ajaisin autolla vieraassa kaupungissa saa edelleen hien kihomaan hiusrajaan. Turussa TYKS:iin jotenkin selviydyn, mutta jos pitäisi oikein kaupungille lähteä niin voi kauhistus. Satamasta olen kyllä kotiin ajanut muutaman kerran ja olenhan Ruissalossakin käynyt ihan itsekseni muutaman kerran. 

Navikaattorin ja nykyään Mapsin apu on itselle ollut korvaamaton. Ilman apuvälineitä en uskaltautuisi varmaan minnekkään. Tiedän, että niidenkään apu ei ole täydellinen ja on sattunut kommelluksia, kun niiden ohjeita on tullut seurattua kirjaimellisesti.

Vaikka olen onneton suunnistaja ja avuton autoillessa, niin haaveilen silti, että jonakin päivänä hyppään autoon ja ajan aina jäämerelle asti ihan yksin. Olin jo kerran lähdössäkin, mutta sitten tuli jälleen kerran pari muuttujaa matkaan ja reissu jäi tekemättä. Mutta ehkä, joku kaunis päivä vielä lähden ja nautin siitä matkasta täysin siemauksin.

 

Me, myself and I matkan alkutaipaleet

Mietin ja mietin, että missä on se matkan alku. Toki varmasti minä, niin kuin jokainen muukin tekee matkaa omaan itseensä aina. Mutta, itse päädyin vuoden 2014 loppuun, silloin alkoi todellinen matkani omaan itseeni ja siihen Marikaan, joka oikeasti olen. 

Loka-marraskuun vaihteessa 2014 päättyi yli 16 vuotta kestänyt parisuhde. Ainakin itselle tietoisesti tuo ero tuli aivan yllättäin, vaikka jälkeenpäin ajateltuna ja jälkiviisaana olin jollain tasolla varmasti aavistanut jo jonkun aikaa, että kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Purin siihen aikaan ahdistusta äidin sairastumisesta ja varmasti myös parisuhteen ongelmistakin liikuntaan. Juoksulenkit ja jumppahetket olivat joka päivä kuvioissa mukana. Keittiövaaka oli kovassa käytössä, kun joka suupalallisen punnitsin. Sykemittari kulki lenkeillä mukana. Tein penkille nousuja ja punnerruksia jopa ruuanlaiton yhteydessä. Jossain vaiheessa havahduin, että keittiön pöydällä oli kaikki oman ja myös lähi kuntien kirjastojen raakaruokaa käsittelevät kirjat. Niin että eiköhän tuosta voi jokainen päätellä, että ei kaikki tainnut olla ihan kunnossa. Meni ihan pikkaisen yli kaikki. Mutta kun ei voinut hallita kaikkea, eikä ymmärtää kaikkea, mitä ympärillä tapahtui, niin oma itse oli se, mitä pystyi kontroillamaan.

Joulukuun alussa, itse asiassa 6.12.2014 muutin naapuri kaupunkiin, synnyinseuduilleni, vuokralle pieneen rivitalo yksiöön. Oli jo sekin aikamoinen muutos elämässä, kun olin kuitenkin maalla isossa talossa asunut niin pitkään. Isoin muutos elämässä oli se, että ensimmäistä kertaa ikinä asuin nyt yksin. Lapset olivat jo aikuisia ja asuivat omillaan. Minulla ei ollut ketään, kenestä pitäisi pitää huolta. Olin vain minä, minä itse ja minä.

Voin kertoa, että ei ollut helppoa se.

Tuska, mikä oli sisälläni oli kaiken pysäyttävä. En pystynyt käymään töissäkään, kuin kääntymässä pikaisesti sairauslomien välissä, vain lähteäkseni sieltä silmät kyynelissä takaisin kotiin. Joku sanoi, että työ auttaa, kun on murheita, ei minun kohdallani. Toki, jos työ olisi ollut vaikka jotain tehdastyötä, tai jotain muuta fyysistä, niin ehkä sitten, mutta kun tehdään töitä ihmisten kanssa, varsinkin teini-ikäisten, niin silloin oma psyyke on pakko olla kunnossa, muuten homma ei toimi.

Päivät olin yksin yksiössäni ja itkin. En pystynyt keskittymään yhtään mihinkään, en edes rakkaisiin harrastuksiini lukemiseen ja kirjoittamiseen. Makasin vain sängyllä ja ryvin itsesäälissä ja -inhossa. Onneksi oli ystäviä, joille voin aina soittaa ja purkaa ajatuksiani. Ja onneksi niitä oli ja on edelleenkin niin paljon, että en joutunut ketään yksittäistä ihmistä koko ajan kuormittamaan,

Iltaisin johonkin aikaan ryhdistäydyin ja lähdin ulos. Olin kuin zombie ja vaelsin siskolle, veljelle, äidille tai hyvän ystäväni luokse kylään. Ihanat ihmiset ympärilläni, jotka pitivät minut hengissä, kun ymmärsivät aina kysyä, olenko muistanut syödä mitään. Enhän minä ollut. Kahvia ja mandariineja kului senkin edestä noina päivinä. Mutta aina kylässä sain jotain vähän tukevampaakin syötävää. Ai niin, kahviahan en tuohon aikaan juonutkaan, vaan vihreää teetä, kun kofeiini sai elimistön käymään vielä kovemmilla kierroksilla ja ahdistuksen nouseemaan uusiin sfääreihin.

Jossain vaiheessa tulimme lääkärin kanssa siihen tulokseen, että kannattaa aloittaa masennukseen tarkoitettu lääkitys. Mikä oli kohdallani hyvä juttu. Lääkityksen aloittamisesta muutamien viikkojen kuluttua olo alkoi helpottaa ja hiihtoloman 2015 jälkeen olin valmis palaamaan taas töihinkin. 

Myös tulevaisuuden suunnitelmat alkoivat selkiytyä ja jonkun aikaa pohdittuani, lasteni, ystävieni ja pankin avustuksella muutin pääsiäisenä takaisin taloon, josta olin yksiöön muuttanut. Se talo oli minulle KOTI jo ensimmäisellä kerralla, kun kävimme sitä katsomassa. Ulko-oven avatessani tunsin sen heti. Tuoksu oli sama, kuin äitini lapsuuden kodissa aikanaan. Siitä tiesin, että olin tullut perille. 

Olin jo valmiiksi pankin kanssa sopinut laina järjestelyistä ja aloitin saman tien talossa mittavan remontin. Sekin oli osa tuota minä matkaa. Sain tehdä kodistani vihdoin sen näköisen, kuin itse halusin. Toki materiaaleissa ja valinnoissa konsultoin paljon lapsiani, koska talohan jäisi aikanaan heille. Mutta muuten olin ensimmäistä kertaa ihan omillani ja sain tehdä valintoja jotka miellyttivät vain ja ainoastaan minua.

Joku kysyi alussa, että enkö pelännyt siellä yksin, keskellä peltoja, kaukana katuvaloista, vain menneisyyden haamut seuranani. Voin rehellisesti sanoa, että en pelännyt. Olin kotona ja vihdoin koin suunnattoman rauhan, pitkästä aikaa eron jälkeen. Toki varmasti olooni vaikutti myös lääkitys, joka minulla oli, mutta ilman sitä, olisin voinut itkeskellä yksin yksiössäni vaikka kuinka kauan. Eihän se lääkitys ahdistuskohtauksia kaikkia vienyt pois, niitä tuli aluksi varmaan päivittäin, sitten viikottain, mutta koko ajan harvemmin. Toipuminen kesti kauan ja osittain varmasti jatkuu vieläkin. Mutta matka ja tutustuminen minuun alkoi tuolloin.

Täydellisestä romahduksesta seurasi siis jotain hyvääkin, siitä alkoi roadtrip me, myself and I.

Tervetuloa mukaan seuraamaan matkaani💓

Heissan kaikki!

Tästä se taas lähtee, elämäni kolmas blogi. Ensimmäisen poistin, se oli vuodelta 2014, ja kertoi läskin lähdetyksestä. Sitäkin aihetta tässä blogissa varmasti tulen sivuamaan, mutta se ei ole päätarkoitus. 

Toinen blogini, johon en enää lisää tekstejä, kertoo äitisuhteestani. Blogi löytyy tuolta http://marskutin.simplesite.com/ jos joku haluaa käydä lukemassa. Runollisempia tekstejäni voi käydä lukemassa facebookin Neiti Suviheinä sivultani, joka on julkinen.

Kirjoittaminen on luonnollinen tapa ilmaista itseäni. En tiedä, kai sitä ihminen on jollakin tasolla huomionhakuinen, kun haluaa avata elämäänsä vieraille ihmisille, mutta sekin on mulle luontaista. Olen hyvin avoin ihminen ja tutustun helposti uusiin ihmisiin. Ehkä olen myös hieman sinisilmäinen joidenkin suhteen, mutta kun haluan uskoa kaikista vain hyvää.

Nuorena jännitin esiintymistä aivan hirveästi, koulussa esitelmien pito oli aivan kamalaa, jopa lintsasin tunneilta, jos tiesin, että pitää luokan edessä esiintyä. Jo omalta paikalta kysymyksiin vastaaminen oli kamalaa, joten en paljon viittaillut tunneilla. Olen pakottanut itseni pois mukavuusalueeltani ja toiminut mm. myyntikonsulenttina (hah hah olipa hienosti sanottu, että olen myynyt muovikippoja). Suurin ja opettavaisin juttu oli kuitenkin se, kun olin yhden kesän mukana Somerontupanäyttämön Jäniksen vuosi näytelmässä. Miten se voikaan olla yhtäaikaa niin jännittävää, että meinaa taju lähteä ja kuiten siitä saa niin ison nautinnon, ettei sitä osaa sanoin kuvailla.

Tässä blogissa tulen varmasti käsittelemään touhujani lastenlasten kanssa, joita on toistaiseksi viisi, mutta heinäkuussa olenkin sitten seitsemän Murun mummo. 

Tarkoitus kuitenkin olisi käsitellä enimmäkseen sitä, kuinka vaikeata sitä on vieläkin 50+ ikäisenä tehdä asioita ihan yksin. Olen ollut läheisriippuvainen koko ikäni ja joskus pahimpina aikoina jopa kaupassa käynti yksin oli tuskaa, saatikka päätöksen teko ostettavista tavaroista. Aikanaan muutin kotoa suoraan parisuhteeseen n. 17-  vuotiaana 10 vuoden yhteiselon jälkeen suoraan toiseen suhteeseen, joka kesti reilut 16 vuotta. Sen jälkeen olinkin puolitoista vuotta ihan itsekseni. Tuo puolitoista vuotta opetti mulle elämästä ja itsestäni enemmän, kuin koko sen astinen elämä yhteensä.

Nyt olen viisi vuotta ollut parisuhteessa, jossa saan olla oma itseni kaikkine hölmöyksineni. Saan myös paljon omaa tilaa, jota tuon puolentoista vuoden yksin olon jälkeen opin arvostamaan ja kaipaamaan. 

Meillä on ihana iso uusioperhe, johon kuuluu avomieheni lisäksi mun kaksi lasta puolisoineen ja heidän, kohta seitsemän lastaan, sekä puolison neljä lasta, joista enää yksi on alle 18 ja yksi bonus vävy. Liian harvoin saadaan tämä koko poppoo kerralla paikalle, vaikka se olisi niin ihanaa.

Tässä pieni esittely teksti itsestäni. Katsotaan millaisiin seikkailuihin tässä vielä päästään me, myself and I!

Linkki https://somerontupanayttamo.fi/index.html